In English at http://hikiliikuntaajaaivovoimistelua.blogspot.com/2017/04/siberia-gives-lesson_18.html

Heinäkuun alun yö oli lyhyt, eikä lentokoneen vasemmalla puolella kajastanut auringonvalo himmennyt koko yönä. Lähdimme itään Moskovan ruuhkaiselta Domodiedovan lentokentältä puolen yön aikoihin ja saavuimme helteiseen Irkutskiin 5 tunnin lennon jälkeen. Aikaero kutisti yön lennon mittaiseksi.

Koulun lähettämä vuokra-auto puikkelehti tyhjiä katuja, kiirehti nykyaikaisen liikerakennuksen ohitse: ”Tuolla on koulu!” - ja jatkoi suurempia katuja vielä muutaman minuutin matkustajakodin pihaan. Olimme perillä kohtuumääräisine matkatavaroinemme. Matkustajakodin vastaanotosta saimme avaimen, ja nousimme portaita 4:nnen kerroksen kaksioomme: Olohuone keittonurkkauksella, makuu- ja kylpyhuone. Asunnossa oli uudehko pesukone – kuten halusimmekin. Uudenaikaisia  keittiökalusteita – ostoslistalle siivousvälineitä. Kylpyhuoneessa jälkiasennettu kierrätetty suihkukoppi, josta vesihana jäi kokeiltaessa käteen eikä vesi poistunut viemäriin. Vastaanoton tyttö auttoi: hana varovaisesti oikeaan asentoon – lämmintäkin vettä tulee! Natriumhydroksidia viemäriin; sitä ja hiussuodatin ostoslistalle.

Väsytti ja oli kuumaa, mutta lähdimme kaupungille. Myöhäinen sunnuntain lounas koulun viereisessä ilmastoidussa ja lähes tyhjässä Buonossa.

Olimme Siperiassa. Täällä asuisimme seuraavat kolme viikkoa; kävisimme aamuisin venäjäntunneilla, iltapäivisin tutustuisimme kaupunkiin ja viikonloppuisin lähiseutuihin, Angara-joen ja Baikal-järven rantoihin.

M. pyöritti koulua ja tekikin sen hyvin. Oppitunnit olivat käytännönläheisiä eikä kielioppia korostettu ylen määrin. A. sai yksityisopetusta toisinaan kahdenkin tytön voimin, toinen oli toimittaja ja toinen filologi. Minä aloitin vihanneksista ja siemenistä: iltapäivällä kierreltiin M:n johdolla kauppahallissa ja torilla. Aamuisin keskustelimme yhdessä siitä mitä olimme edellisenä päivänä nähneet. Tauoilla oli teetä ja siperialaisia herkkuja - leivonnaisia ja marjoja.

Ryhmät olivat pieniä. Ensimmäisellä viikolla meitä oppilaita oli vain kaksi, toisella viikolla mukaan tuli kolmas ja kolmannella viikolla neljäs, joka tosin aloittelijana syventyi aikaerosta selviytymiseen ja venäjän alkeisiin omassa ryhmässään.

Yleensä kielten opetusryhmät muodostuvat yhdestä opettajasta ja yhdestä tai useammasta oppilaasta. Irkutskissa sain ensimmäisen kerran osallistua ryhmäopetukseen, jossa opettajia oli yhtä monta tai enemmänkin kuin oppilaita. Kokemus oli avartava, vaikka tietysti opetuksen järjestäjille se tulee perinteistä ryhmänmuodostusta kalliimmaksi. Usean opettajan ryhmä on tavallaan lähempänä lapsen perinteistä kielenoppimisympäristöä: Esimerkkejä ja neuvoja on tarjolla usealta suunnalta.

Ajankohtaiskeskustelujen lisäksi oppitunneilla käsiteltiin muun muassa seuraavia asiakokonaisuuksia:

• Irkutskin ja Siperian historia
• Venäjän koulutusjärjestelmä
• sää
• vapaa-ajanvietto
• pukeutuminen
• talous
• juhlat
• nähtävyydet
• perhesuhteet
• sairaudet
• asuminen

Tyypillisesti aiheeseen liittyi sanasto ja keskustelua osallistujien taitojen mukaan. Pienen ryhmäkoon ja opettajien määrän ansiosta teemoja käsiteltiin yhdessä. Äidinkielenään venäjää puhuneet opettajat onnistuivat pitämään keskustelua yllä vaikka kaikilla oppilailla ei ollutkaan sana hallussa.

Useisiin teemoihin kuului opettajien lisäksi paikallisia asiantuntijoita. Niinpä pukeutumisesta alusti muodin asiantuntija, vapaa-ajanvietosta uraloikan prosessi-insinööristä tehnyt kuntosaliyrittäjä ja taloudesta perheensä pörssisijoittajana elättävä ekonomi. Jokaiseen asiantuntijavierailuun kuului tietysti itsensä esittely, joten toistaitoisetkin venäjänpuhujat saivat suunvuoron, vaikkei erikoisalan sanasto olisikaan tullut vielä tutuksi.

Alkupäivien väsymyksen häivyttyä elämänrytmi vakiintui: aamulla herätys, sitten aamiainen ja 20 minuutin kävely kaupungin läpi kouluun. Oppitunnit alkoivat klo 9.00 ja puolen päivän jälkeen oli ravintoloiden tarjontaan kuuluvan liikelounaan vuoro. Useimmiten Pregossa tai Buonossa. Keittoa tai salaattia, pääruoka, jälkiruoka, mehu ja lopuksi pirteä espresso. Maukkaita annoksia runsaan kymmenen euron hintaan.

Irkutskin perustamisvuodeksi mainitaan 1652. Kaupunkia rakennettiin tietenkin puusta. Tänäkin päivänä monissa kaupunginosissa puurakennukset ovat hallitsevina, toisinaan varsin vaatimattomassa kunnossa. Toisaalta Eurooppa-talo ja turisteille rakennettu kahvilakortteli on täynnä sokerisen viimeisteltyjä ja hoidettuja puurakentamisen yksityiskohtia.

Eniten lumousta on kuitenkin vanhemmissa hiukan hapsottavissa pitsi-ikkunaisissa koulu- ja asuinrakennuksissa. Omalla kadullamme, matkustajakotia vastapäätä, oli julkinen vesiposti, jonka äärellä lähellä olevien puutalojen asukkaat keskustelivat iltaisin vettä noutaessaan. Tämä kertonee siitä, että kaikissa taloissa vesi ei juokse sisään putkia pitkin.

Aikoinaan Irkutskin vaurauden perustana olivat soopelinmetsästys, kiinalaisen teen kuljetus Länsi-Venäjälle ja Eurooppaan sekä mineraalivarojen hyödyntäminen. Onnekkaimmat ja ahkerimmat kauppiaat rikastuivat ja rakensivat kaupunkiin myös kivitaloja. Uusinta arkkitehtuuria edustaa Rosneftin lasi- ja teräskonttori.

Metsästys ja kauppa toivat Irkutskiin varallissuuta, mutta sivistytä saatiin vankien mukana. Vuoden 1825 dekabristikapinan organisoijat olivat sivistynyttä venäläistä yläluokkaa. Epäonnistuneen kapinan jälkeen dekabristien johtohahmot kuljetettiin kuukausia kestäneessä saattueessa Pietarista suurimpia kaupunkeja vältelleen Siperiaan vankeuteen ja pakkotyöhön.

Vankeusrangaistuksen jälkeen karkotus Siperiassa jatkui. Sivistystä tuli puolisoitaan seuranneiden vaimojen ja tytärten mukana. Dekabristivaimo sai venäjään pysyvän merkityksen uskollisuuden ja sinnikkyyden vertauskuvana – ja muistopatsaan dekabristimuseon puistoon.

Kielikurssin ohjelmaan kuului useita museovierailuja oppituntien jälkeen kaupungin museoissa. Viikonloppuna oli mahdollisuus tehdä retki kantosiipialuksella Taltšin ulkoilmamuseoon. Ulkoilmamuseon vanhemmat asumukset olivat kaarnalla päällystettyjä kotia. Nuoremmat hirsirakennukset taas muistuttivat karjalaisia maalaistaloja. Osa Taltšin rakennuksista oli pelastettu Angaran laaksoon rakennetun valtavan tekojärven tieltä: kokonaisia kyliä oli jäänyt padon takia nousseen Angaran vedenpinna alle. Venäläiseen tapaan ulkoilmamuseossa oli tarjolla perinneruokaa, leikkejä ja laulua. Tulipa pitkästä aikaa käveltyä puujaloilla!

Kieliloman kohokohtia olivat retket Baikalille ja vuoristoon. Listvyankassa kävimme useaan kertaan, kerran ominemme ja parikin kertaa koulun järjestämällä retkellä. Sympaattisin uusi tuttavuutemme oli baikalinhylje eli -norppa. Luonnossa emme otukseen tutustuneet, mutta sekä luonnontieteellisessä museossa että norppaariossa pääsimme niitä näkemään. Luonnossa baikalinhylkeellä menee Saimaalla asuvaa serkkuaan paremmin: kanta on 100000 yksilön paikkeilla ja pääravintona olevaa rasvakalaa on Baikalissa yllin kyllin.

M. tunsi Baikalin rannat ja rinteet, joiden poluilla hän oli retkeillyt perheineen. Erityisen onnistuneena niin sään kuin monipuolisuutensakin puolesta jäi mieleen puolen päivän kävelyretki Baikalin rannoilla. Taitoimme ensin noin 60 kilometrin matkan Irkutskista järvelle pikkubussilla kuten paikallisetkin retkeilijät.  Listvyankassa nousimme kantosiipialukseen, joka vei meidät Bolshiye Koty’n satamaan.

Kävelyreitti seurasi järven rantaa itään päin viitisen kilometriä, huipentui huimaavalle näköalapaikalle ja palasi samaa reittiä takaisin Bolshiye Koty’iin. Kääntöpaikalla Alppien kasvatti F. keikkui parin neliömetrin kokoisella kielekkeellä niin, että minulla polvet tutisivat jo valokuvan ottamisesta.

Keskivälin kapuamista lukuun ottamatta kävely ei ollut raskas, mutta polku oli paikoin kivinen joten jalkansa sai asettaa sille huolellisesti. Osa matkasta kuljettiin Baikalin hiekkaisella rannalla. Reitin varrella oli nuotiopaikkoja, ja olisipa erämaan keskellä ollut lämmin saunakin tarjolla. Tyydyimme poluilla voileipiin. Rannalla M. näytti mallia ja koukkasi pulloonsa Baikalin vettä juotavaksi. Takaisin tultuamme laivaa odotellessa ostimme iltapäiväteen rahkapiirakoineen Bolshiye Koty’n kaupasta ja saimme todistella rahkapiirakoiden suomalaisuutta iloisella mielellä olevalla vaellusseurueelle.

Paluumatkalla tutustuimme Baikal-järven oloihin neuvostoaikana suunniteltuun Bargusiin, ja alus vei meidät takaisin Irkutskiin saakka. Satamatekniikka oli hyvin hoidettu: alus töksäytti keulansa hiekkarantaan ja siitä sitten marssittiin maihin laskusiltaa pitkin.

Retkemme Arshaniin, Burjatian tasavaltaan, kesti koko päivän, vaikka julkisen liikenteen sijaan vuokrasimme auton kuljettajineen, onhan Irkutskista matkaa Arshanin kylpylään yli kaksisataa kilometriä, eivätkä tietkään ole suuria ja leveitä koko matkalta. Burjatian alamailla näimme aidattuja peltoja ja karjaa tiellä makaamassa ja märehtimässä. Irkutsk vaikuttaa kovin eurooppalaiselta; niinpä pistäytyminen Burjatiassa antoi matkallemme eksoottisen sävähdyksen.

Arshan on kylpylä, jonka vesi todettiin terveysvaikutteiseksi jo edellisen vuosisadan alussa. Mineraaliveden varaan rakentui muuta hoitolatoimintaa ja 20-luvulla siellä hoidettiin muun muassa puna-armeijan  haavoittuneita.

Kylä oli täynnä turisteja ja pysäköintipaikankin löytäminen oli vaikeaa. Vierailimme päänähtävyyksissä: varttitunnin kävelyn päässä kohisevan vesiputouksen juurella, buddhalaisessa temppelissä ja laajalla matkamuistoalueella. Tarjonnasta näki, ettei Mongolia ole kaukana: L. sai tuliaisiksi vaaleanpunaiset mongolialaiset kamelinkarvasukat. Lounaalla saimme todistaa ihmettä: tilaamamme lihanyytit (pozyt) muuttuivat tarjoiltaviksi ehdittyään tavallisiksi jauhelihapihveiksi.

Luonto ja kaupanteko olivat koko Burjatian-matkan lähellä. Paluumatkalla autonkuljettaja teki erinomaiset kaupat: saimme siirtää matkatavaroitamme syrjemmälle kun tavaratilaan kaadettiin kaksi ämpärillistä tuoreita sieniä.

Kolmen viikon kuluttua palasimme parin Moskovassa vietetyn päivän jälkeen länteen. Aikaeroon sopeutuminen onnistui paremmin länteen päin palatessa, vaikka matkapäivänä silmät vielä olivatkin painua umpeen historiallisen museon kokoelmia katsellessa.

Suomessa sanotaan että Siperia opettaa. Meille se opetti hiukan venäjää ja historiaa, mutta ennen kaikkea kunnioittamaan Baikal-järven luontoa ja suhteuttamaan näkemämme hitusen pitkiin etäisyyksiin ja laajoihin erämaihin. Myös sen opin, että Venäjä on Venäjä kaukana idässäkin. Irkutsk ei poikkea kooltaan, väestöltään tai kaupunki-ilmeeltään juurikaan vaikkapa Petroskoista.

Millaista väkeä olivat Niilin laakson sivilisaation perustajat? Mustia afrikkalaisia, väittää senegalilainen Cheikh Anta Diop ranskankielisistä 50- ja 60-luvuilla ilmestyneistä julkaisuista kootussa kirjassa ”The African Origin of Civilization – Myth or Reality?” (Lawrence Hill Books, 1974, Chicago).

Yleensä koulujen historiankurssit alkavat katsauksilla ihmislajin esihistoriaan niin kuin se on arkeologian viimeisimpien löytöjen perusteella tulkittu: Lucy eleli Itä-Afrikassa yli kolme miljoonaa vuotta sitten ja ihmiset levittäytyivät Afrikasta muihin maanosiin niin ikään yli kolme miljoonaa vuotta myöhemmin, joitakin kymmeniä tuhansia vuosia sitten.

Siirryttäessä esihistoriasta historiaan, kirjoitettujen lähteiden aikaan, tullaankin jo noin 5000 vuoden takaisiin tapahtumiin, Sumeriin kaksoisvirranmaan ja Niilin jokilaaksoihin. Mutta keitä olivat nämä ensimmäiset kulttuuri-ihmiset jotka jättivät jälkeensä kirjoitettuja dokumentteja ja kiviarkkitehtuuria? Diop’in mukaan Niilin laakson kulttuurin perustivat mustat afrikkalaiset.

Diop’in kirja on jännittävä ja poleeminen. Nykyään ei ole tapana kiinnittää huomiota yhtä häpeämättömästi ihonväriin ja kallonmuotoihin.  Eipä sanakirjastakaan löytynyt käännöstä kallonmuotoa kuvaavalle termille  ’dolichocephalic’ (p. 265), ja kallon suhteita koskevat ’facial index’ ja ’nasal index’ (p. 130) tuskin sanovat monellekaan nykylukijalle mitään. Nykykäsityksen mukaan ihmislajin luokittelu rotuihin on vailla tieteellistä pohjaa, mutta sitähän Diop ei voinut tietää 40- ja 50-luvuilla aineistoja kerätessään.

Kirjassa Diop ei lainkaan piilottele tarkoitushakuisuuttaan: Hän haluaa sanoa, että mustat afrikkalaiset ovat antaneet ihmiskunnan kulttuurien kehitykseen osan, joka on suurempi kuin yleensä ajatellaan – ja josta jokainen musta afrikkalainen voi olla ylpeä. Diop’in argumentointi on selkeää: Hän osoittaa sivistyneisyytensä siteeraamalla niin raamattua, Herodotos’ta ja Manetho’a kuin myöhäisempiä egyptologejakin. Hän esittää rohkeat väitteensä selkeästi, esittäen niille perusteluja ja vastaväitteitä. Kirjan ajatuksena on nostaa nuorten afrikkalaisten omanarvontuntoa suhteessa valkoiseen valtakulttuuriin.

Kulttuurin mustan alkuperän osoittaminen ei kuitenkaan Diop’ille riitä: hän jatkaa pidemmälle ja esittää, että monet Saharan eteläpuoliset afrikkalaiset ovat egyptiläisten jälkeläisiä. Kaikki Diop’in esittämät perustelut afrikkalaisen kulttuurin egyptiläiselle alkuperälle eivät tosin vakuuta.  Joidenkin sanaparien samankaltaisuuksien luettelointi muinaisen egyptin kielen ja nykyisten afrikkalaisen kielten välillä vaikuttaa heppoiselta perusteelta kielten seuraannon osoittamiseksi, eivätkä nykyafrikkalaisten ja muinaisegyptiläisten kampaustenkaan samankaltaisuus ole uskottavaa.

Kaikesta Diop’in ylenmääräisestä innokkuudestaan huolimatta hänen kirjansa avasi mieleni monille kysymyksille. Kuten: Miltä ajalta ovat vanhimmat kirjoitetut tekstit? Ilmeisestikin jo ajanjaksolla 3500 – 3000 eKr. Sumerissa pidettiin varastokirjanpitoa nuolenpääkirjoituksella, ja Egyptissä piirrettiin hieroglyfejä hautakammioiden seiniin. Kehittyikö Sumerin kulttuuri ennen Egyptin varhaista kulttuuria? Siihen en osaa sanoa mitään. Ja minkä värisiä olivat iholtaan ne, joilta muun muassa neitseellisen sikiämisen ja kreikkalaisten jumalien myytit ovat peräisin? Kyllä minun mielestäni ainakin tummia, jolleivät peräti mustia, sikäli kun ihonvärillä nyt on merkitystä.

Ken sai äidiltään jo vuosia sitten lahjaksi runokirjan. Miten lienee “Sinä kuulet sen soiton” päätynytkään kaikkien tarjolla olevien teosten joukosta lahjoittajan kauppakassiin? Kirjoittaja Jenni Haukio (s. 1977) on Porista kotoisin oleva runoilija ja valtiotieteiden maisteri, ja kirjan runot kertovat merellisistä maisemista – siinä ehkä syy?

Kirjan runot maalailevat herkkiä luontotunnelmia: kivet ja kalliot, vesi eri olomuodoissaan, vuorokauden- ja vuodenajat ovat innoittaneet runoilijaa. Kirjaa lukiessa voi eläytyä saariston tunnelmaan, kuulla mielessään lokkien kirkunan ja tuntea suolaisen merituulen tuoksun - kunnes tunnelma törmää tosiasioihin.

Runoilija on näet luonut niin surrealistisia luontokuvia, että sellainen joka on puljannut lapsuutensa Suomenlahden luodoilla ja kaislikoissa lintujen ja kalojen vanavedessä aivan ällistyy runoilijan luovuutta.

Avausrunon ensimmäisen säkeen loppu havahduttaa lukijan hereille unelmistaan: “... ja selkälokin luut maatuvat kaislikon ohueen multaan.” Meillä päin on tapana nimittää kaislikoksi järviruokokasvustoa (Phragmites australis), joka on useimmiten vedessä. Ja vaikka kaislikko olisi maallakin, sen juurella on pikemminkin mutaa kuin “multaa”.

Ensimmäisen Huhtikuu-osion viimeinen runo (s.14) alkaa näin: “Laakakatajat, haahkat, tyrnit / rahkasammalta kasvavat kalliot...” Rahkasammalta (Sphagnum-suku) kalliolla? Ehkä jossakin soistuneessa kallionkolossa, jonne vesi on jäänyt seisomaan. Kotimaan luonto-opas (s. 193) tosin sekin toteaa ykskantaan, että “Valtaosa rahkasammalista kasvaa soilla.”.

Aukko syreeniaidassa –osion ensimmäisen runon (s.31) neljännessä säkeessä  “paljain käsin revin kaarnan koivujen elävältä iholta”. Kovin runollista, mutta mielessä alkavatkin vuorotella kuvat rosoisesta männynrungosta ja valkoisesta koivun hipiästä. Koivusta revitään tuohta, ei kaarnaa.

Nocturno-runo (s.43) alkaa idyllisesti “On ilta, nainen ja mies laskevat ahvenverkkoja”, mutta pian idylli särkyy: “merilokki hautoo laiturin tukipuiden alla”. Jopas on verkonlaskijoilla laituri! Merilokki (Larus marinus) on lokeistamme suurikokoisin, pituudeltaan nokan kärjestä pyrstön kärkeen 61-74 cm, “Pesä kasvillisuuden joukossa, kallioluodon huipulla.” (Svensson, Lars (2009)  Lintuopas, s.130).

Hiukan myöhemmin  Suvivirressä (s.45) “västäräkki pesii saunamökkisi kattohirren päällä”. Västäräkin (Motacilla alba) koko ei tosin ole esteenä pesimiselle, mutta Lintuoppaan mukaan (s.269) “Pesä kiviaidassa , kattotiilen alla, tuuletusventtiilissä, halkopinossa, kiviröykkiössä jne.” Herkän runon tunnelmaa häiritsi mielikuvani pesää etsivästä runoilijasta kiipeilemässä kotisaunan vintillä.

Kirjan loppupuolella Elegiassa (s.57) runoilija on jättänyt villin luonnon ja selvästikin siirtynyt kerrostaloon. Villit vaistot ovat kuitenkin seuranneet kaupunkiin: “Puoli neljän aikaan takerrun / postiluukusta sanomalehteä työntävän jakajan ranteeseen”. Oiva kuvaus riuduttavasta yksinäisyydestä! Mutta jokin siinäkin särähtää. Ainakin Haagassa lehdenjakajat suorittivat aamuisen kierroksensa sellaista vauhtia, ettei heille jäänyt aikaa työntää kättänsä postiluukusta asunnon puolelle. Ja postiluukkukin oli niin pieni, ettei siitä kovinkaan suuri koura olisi sisälle mahtunutkaan.

Runoilija olisi voinut varoa liian konkreettisia kielikuvia, jottei lukija menettäisi lumoustaan. Ainakin tosiasiat olisi hyvä tarkistaa hakuteoksista, tai vaikkapa soittamalla yleisradion luontoiltaan.

Pitkän joululoman mittaan luin useammankin kirjan. Yksi kevyimmistä oli Warren Buffettin entisen miniän nimellä myyty ”Warren Buffet and the Interpretation of Financial Statements” (Buffett Mary & Clark David, 2008, Simon & Schuster UK Ltd).
Nimensä mukaisesti kirjassa tulkitaan yritysten tilinpäätösaineistoja Warren Buffettiin tapaan. Kannesta lähtien lähes jokaisella sivulla toistuu sanaliitto ”jatkuva kilpailuetu” (”durable competitive advantage”). Kirjoittajien mukaan se on avain Warren Buffettin sijoitusstrategiaan.
Kirjan perusteella pörssisijoittajat voidaan jakaa (ainakin) kolmeen ryhmään:

1. Pörssikauppaa käyvät  ensinnäkin rahamarkkinoiden melumeklarit (käsite Richard H Thaler’in kirjasta ”Misbehaving”, suom. Kimmo Pietiläinen). Nämä sijoittajat seuraavat tarkkaan yrityksiä koskevia uutisia ja pyrkivät voittaman markkinat nopeudellaan ja ylivertaisella osaamisellaan. Nassim Taleb (”Fooled by randomness”) esittää perustellusti, että jatkuvaa pörssikauppaa käyvät sijoittajat, jotka toimivat uutisvirran mukaan, perustavat päätöksensä meluun (”noise”), jonka osuus lyhyen ajan uutisista on hallitseva.
2. Warren Buffettin sijoittamisen oppi-isä Benjamin Graham nimitti sijoitusstrategiaansa arvosijoittamiseksi (”value investing”). Siinä etsittiin aliarvostettuja pörssiosakkeita tutkimalla huolellisesti yritysten tilinpäätösaineistoja. Tarkoituksena oli löytää yrityksiä, joiden pörssikurssi on aliarvostettu, kun kriteerinä oli pörssihinnan ja voiton suhde P/E (”price-earnings ratio”). Tämä strategia perustui sille oletukseen, että markkinat huomasivat muutaman vuoden kuluttua hinnoitteluvirheensä ja arvosijoittaja saattoi korjata voiton. Benjamin Graham tuli aikoinaan tällä tavoin miljonääriksi.
3. Warren Buffett sijoittaa vieläkin pidemmällä tähtäyksellä, mutta vain sellaisiin yrityksiin joilla on jatkuva kilpailuetu. Näin hänestä on tullut sijoitusyhtiönsä Berkshire Hathaway’n avulla miljardööri ja yksi maailman rikkaimmista miehistä.  Buffettologien kirja kertoo, mihin tilinpäätöslukuihin ”Warren” kiinnittää huomiota.

Kirjoittajien mukaan Warren Buffett on menestynyt sijoittamalla yrityksiin, jotka sananmukaisesti jauhavat rahaa tyhjästä - esimerkkeinä Wrigley, Coca-Cola, Moody’s ja Procter and Gamble – koska niillä on jatkuva kilpailuetu. Jatkuva kilpailuetu paljastuu siitä, että yrityksen valmistuskulut ovat alhaiset verrattuna myyntituloihin. Kilpailuasema on niin vahva, että yrityksen ei tarvitse investoida tuotantojärjestelmäänsä tai tutkimus- ja kehitystyöhön – eikä myöskään ottaa velkaa. Kilpailuetu näyttäisi perustuvan ensisijaisesti vakaaseen myynti- ja hallintopanostukseen. Jyvien seulomiseen akanoista tarvitaan ainakin kymmenen vuoden tilinpäätösaineistot.
Yritykset, joihin Warren Buffett sijoittaa, eivät jaa osinkoja vaan investoivat kertyneet liikevoitot omaan liiketoimintaansa. Tämä näkyy tietysti taseen oman pääoman jatkuvana kasvuna.
Warren Buffett on ilmoittanut pysyvänsä erillään toimialoista, joita hän ei ymmärrä. Tähän kuuluvat tietotekniikan ja liikenteen yritykset. Myöskään lääkeyritykset eivät kuulu sijoituskohteisiin, koska niiden patentteihin perustuva kilpailuetu on vain muutaman vuoden mittainen eikä siis jatkuva. Ylläpitääkseen kilpailuedun niiden on sijoitettava jatkuvasti tutkimukseen ja tuotekehitykseen. Esimerkkeinä muista yrityksistä, joilta puuttuu jatkuva etu kirjoittajat mainitsevat kilpailluilla markkinoilla toimivat autonvalmistajat.
Mielestäni buffettologien kirja on lukemisen arvoinen. Ensinnäkin tilinpäätöstietojen systemaattinen luettelointi ja tulkinta Warrenin näkökulmasta on jo sinänsä opettavaista. Sijoitusstrategiana jatkuvan kilpailukyvyn tavoittelu on järkeenkäyvä, mutta tulos – esimerkit jatkuvan kilpailukyvyn omaavista yrityksistä - on aikamoinen pettymys. Toimivatko esimerkiksi hyvien kirjojen kustantaminen, uudet energiaratkaisut, terveellisen lähiruoan tuotanto ja halpojen kopiolääkkeiden laaja levittäminen niin erilaisessa todellisuudessa kuin kolajuomien jakelu tai purukumin- ja saippuanvalmistus? Mikäli kaikki sijoittajat olisivat toimineet kuten Warren Buffett, kirjoittaisin tätä artikkelia IBM:n pallokirjoituskoneella ja julkaisisin sen ehkä marketin ilmoitustaululla.

Minusta noille jatkuvan kilpailuedun yrityksille on yhteistä se, että niiden tuotteet ovat ikään kuin liukenemassa olemattomiin ja jäljelle on jäämässä pelkkä tuotemerkki. Kannattaako sellaiseen tosiaan sijoittaa? Vai onko aika ajamassa ohi jatkuvan kilpailukyvyn yrityksistä samaan tapaan kuin se ajoi ohi arvosijoittamisesta? Minulle itselleni 30 vuoden sijoitusjänne alkaa joka tapauksessa olla jo liian pitkä aika, joten lienee parasta makuuttaa säästöjä turvallisella pankkitilillä.

Ajatus venäjän opiskelusta Petroskoissa sai alkunsa halusta oppia venäjää paikan päällä, mutta välttää Pietarin tai Moskovan korkeita elinkustannuksia ja ruuhkaista julkista liikennettä. Alun perin ajattelimme kurssia Petroskoin valtionyliopistolla, mutta päädyimme “Enjoy Russian” –kielikouluun sen saaman hyvän opiskelijapalautteen ansiosta.

Kesäkuun lopussa istuuduimmekin pikkubussiin Lappeenrannan linja-autoasemalla ja matkatavaramme ahdattiin niukkoihin tavaratiloihin. Matkaa oli edeltänyt kirjeenvaihto kielikoulun kanssa, viisumia varten tarvittavien viranomaismuodollisuuksien etumaksu, kärsivällisyyttä vaativia vierailuja Venäjän ulkoministeriön internetpalveluun täyttämään viisumihakemukset sekä suurlähetystöön passien jättämiseksi. Bussiyhteyden tiedot löytyivät internetistä ja aikataulujen sekä paikkavarausten teko vaati sekin oman kirjeenvaihtonsa. Aivan viime hetkellä päätimme nousta Petroskoin linjuriin Lappeenrannassa Helsingin sijaan, minkä senkin sovimme kirjeenvaihdossa kuljetusliikkeen kanssa. Kesäkuinen ilta ja yöpyminen Lappeenrannassa olivat jo oivallista siedätyshoitoa tulevaa varten: Hiekkaveistokset saattoivat meidät kalevalaisiin tunnelmiin; monet sateenvarjojen alla kuljeskelevat turistit ja matkustajakodin naapurit olivat kotoisin siitä maasta jonne olimme matkalla.

”Enjoy Russian” venäjän kielen kurssi perustuu kolmelle toisiaan tukevalle toiminnolle: oppitunneille, asumiselle venäläisessä perheessä ja oheisohjelmalle. Ensimmäiseksi tutustuimme kotiimme, joka sijaitsi Petroskoin keskustassa parin minuutin kävelymatkan etäisyydellä koulusta. Uusperheeseemme kuuluivat meidän lisäksemme isä, äiti, kaksi sisarta, kolme sisarenlasta ja veli. Vaikka asunto oli tilava, koko joukko ei ollut yhtenään paikalla, vaan suurin osa perheestämme oli enimmäkseen mökillä Konchozeron rannalla. Isämme joka toimi aamuisin ja iltaisin kokkinamme oli aina paikalla, ja melkein joka päivä paikalla piipahti myös joku sisaruksistamme. Niinpä mahdollisuudet venäjän käyttöön kotioloissa alkoivat aamulla ennen kouluunlähtöä ja jatkuivat pitkälle vaaleisiin öihin. Oppitunnit alkoivat meille lomalaisille sopivasti klo 10 kun kaupungin vesilaitoksen tarjoama jääkylmä suihku oli pessyt viimeisetkin unenrippeet silmäkulmista. Puolentoista tunnin jälkeen oli kahvitauko, minkä jälkeen opetus jatkui vielä toisen mokoman. Ryhmät olivat pienet: aloittelijoiden pienryhmässä opettajalla oli vain kaksi tai kolme oppilasta, ja pidemmälle edenneiden vakioryhmässäkin oli vain puolen tusinaa opiskelijaa. Opettajat olivat ystävällisiä ja ammattitaitoisia.

Oppitunnit etenivät suunnitellusti, eikä kelloa tarvinnut vilkuilla pitkästymisen takia. Vaikka alkeisryhmän tempo oli reipas, opittavaa jäi vielä seuraaviksikin kesiksi. Venäjän sijamuodoista ehdittiin tutustua noin joka toiseen, eikä liikeverbeihin vielä ehditty pureutua. Sanoja opittiin paljon, ja tunnenkin itseni melkoiseksi eläintieteilijäksi norsuihin ja supiin tutustuttuani. Opetusmenetelmät olivat vaihtelevia: sanojen oppimiseen käytettiin kuvakortteja ja niiden avulla myös leikittiin ja pelattiin. Kieliopin uudet asiat opettaja selitti englanniksi. Kirjaimia piirrettiin kotona Tshili-bili –työkirjaan. Suomessa on sekä venäläisperäistä sanastoa, sillä ovathan vorot, putkat, konit ja lotjat venäjästä kotoisin, että myös yhteistä puolikielellistä ainesta. Esimerkiksi venäläiset kieltoa, myötäilyä ja kannustusta tarkoittavat ynähtelyt ovat merkityksiltään tuttuja suomalaisille. Millainen sitten on suomen kielen asema Venäjän Karjalassa? Ei kovinkaan vahva, sanoisin. Jos suomi nimittäin olisi ihka-aito sivistyskieli, silloin suomenkieliset muita kieliä oppiessaan käyttäisivät sanakirjoja suomesta opittaviin kieliin. Ruotsi-saksa, ruotsi-ranska jne. sanakirjojen löytyminen keskikokoisen kauppalan kirjakaupasta on mielestäni mitä vakuuttavin todiste ruotsin vahvasta asemasta Suomessa. Tällaisesta en kuitenkaan tavannut merkkejä niiden kahden viikon aikana, joina pistäydyin yhteen jos toiseenkin paikalliseen kirjakauppaan: ainoat suomen ja muiden kuin venäjän väliset sanakirjat olivat divariharvinaisuuksia, ja suomen hylly oli kirjakaupoissa järjestään kovin vähäväkinen. Suomea kyllä opitaan Karjalan kouluissa vieraana kielenä, Petroskoin yliopiston suomen kielen laitos on yksi maailman suurimpia ja suomenkielinen teatteri saa paljon huomiota. Taitaapa myös suomen kielen korostaminen olla poliittisesti korrekti keino valuuttavetoisten hankkeiden ja lähimatkailun edistämiseksi.

Oppituntien päätteeksi kävimme lounaalla useimmiten tuomioistuimen työpaikkaruokalassa, joka oli myös säännöllinen kokoontumispaikka kahvitauoilla. Toisinaan nautimme maukkaan lounaan viehättävässä, edullisessa, mutta hiukan hitaassa Déjà vu’ssä.

Kahden viikon kesäkurssiin mahtuu vain yksi viikonloppu. Se olikin täysipainoista turismia. Lauantaina tilava katumaasturi vei halukkaat Мрциальные воды’in, Venäjän ensimmäiseen kylpylään. Kierros jatkui Кивач’in putouksille ja Kontupohjan kirkkoon. Osa kurssilaisista osallistui samana päivänä karjalaiseen kyläjuhlaan. Kuusikymmentä vuotta aiemmin Olavi Paavolainen oli matkustellut samoissa maisemissa ja tilittänyt näkemäänsä Synkässä yksinpuhelussa. Maisemallisesti Venäjän Karjala näyttää ihan samalta kuin Suomenkin: Hyvin hoidettuja metsiä, välissä soita ja kallioita. Ihmisiä tuskin lainkaan.

Sunnuntaina pastellinvihreä Meteor-alus vei venäjänoppijat Äänisen tyynten aaltojen kannattamina Kizhi’n ulkoilmamuseoon opastetulle kierrokselle tutustumaan karjalaiseen taloon ja useampaankin sipulitornikirkkoon. Iltapäivien ja iltojen oheisohjelmaan kuului vapaaehtoisten venäläisopiskelijoiden vetämä kaupunkikierros, kurssilaisten kotimaisen esittelytilaisuus, keilaamista, saunakäynti, kiipeilyä ja kahden viikon päätteeksi pidetyt nyyttikestit, joissa kurssilaisten oli määrä tarjoilla kotimaidensa herkkuja. Tarjoilumme koostui valintamyymälästä löydetyistä paikallisista maukkaista karjalanpiirakoista, jotka kotoutimme suomalaisiksi pystyttämällä niihin Suomen lippuja - sekä suomalaisista juustoista, leivistä, makeisista ja juomista. Varsinkin Karjala-olut teki kauppansa – sen sijaan siideriksi luulemiamme makeanmuovisia juomasekoituksia jäi jäljellekin.

Retket, urheilulajien esittely ja saunailta olivat maksullisia. Tarkat kurssitoverimme olivat vertailleet hintoja kaupalliseen tarjontaan ja todenneet ne kohtuullisiksi. Mieluisin paikka kaupungilla oli Äänisen rannan pitkä kävelykatu kalevalaisine puuveistoksineen ja taidepatsaineen. Sääkin suosi iltakävelyitämme: aurinkoa riitti molemmiksi viikoiksi. Pari iltapäivää vietimme Karjalan historian museossa ja kaupungin taidemuseossa. Edellisen yläkerrassa on suomalaisiakin kiinnostavia sota-ajan asiakirjoja, mutta sinne asti ehdimme vain hädin tuskin sulkemisajan lähestyessä hiukan liiankin nopeasti.

Yhden illan vietimme isäntäperheemme upouudella datshalla, missä ohjelmaan kuului suomalaisille tuttua mökkielämää: uintia, saunomista, puutarhamarjojen napostelua ja mustikkapiirakkaa maukkaan aterian päätteeksi.

Päivää vaille kaksi viikkoa siitä kun istuuduimme Lappeenrannassa venäläiseen pikkubussiin, heilahtelimme taas maantien mutkien tahdissa, mutta päinvastaiseen suuntaan. Auto kiisi Karjalan teillä hyvää vauhtia kohti Suomea ja Helsinkiä, Suomen teillä hiukan rauhallisemmin. Kuljettaja piti säännölliset lepotauot aidoissa reissumiesten pysähdyskohteissa ja korjasi rikkoutuneen turvavyönkin tarvittaessa näppärästi.